Juokseminen on ollut mulle aina tärkeää ja on vieläkin. Mutta nykyään olen harvemmin päässyt lähtemään juoksemaan, erilaiset syyt ovat estäneet lähtemästä.

Innostukseni juoksemiseen on lähtöisin kun olen harrastanut yleisurheilua. Siellä jo tykkäsin juosta pitkiä matkoja. Mutta joduuin lopettamaan yleisurheilun polvikivun vuoksi ja toisena syynä oli, ettei siinä seurassa mihin kuuluin ei ollut valmentajaa päälajiini; keihäänheittoon. Lopetin sitten yleisurheilun mutta jatkoin koripalloa, mikä valinta näin polvikipua kärsivälle. Vähän vajaa pari koripallo kautta sitten pystyin pelailemaan, mutta sitten polvi kyllä ilmoitti kivullaan ettei ole enää syytä jatkaa. ja olin menossa ammattikouluun ja aikani ei oikein enää riittänyt. Joten olin hetken niin ettei ollutkaan mitään harrastusta. Ainaiselle liikkujalle se oli koettelemus ja miettisin mitä tekisin. Aikaa oli jonkun verran ja jotain halusin tehdä. No päätinpä lähteä yksinäni juoksemaan ja johan innostuin. Kävin juoksemassa naapurini kanssa, kunnes jouduinkin polvi leikkaukseen. No siitä se sitten alkoi.

Ensimmäinen polvileikkaukseni oli maaliskuussa 2005, siitä parantuminen kävi  ns. aikataulun mukaan.  Pääsin kokeilemaan juoksua jo reilu kuukauken kuluttua leikkauksesta. Mutta ei tuntunut kovin hyvältä. No päättäväisesti jatkoin, ajattelin vain olevan "alku kankeutta" leikkauksen jälkeen. Mutta sehän jatkui. No sitten elokuussa 2005 päätettiin, että polvi leikataan uudestaan. Sain jatkaa juoksemista kivun sallimissa rajoissa, mutta suotavaa se ei ollut. Pari kertaa kävin kokeilemassa, mutta oli luovuttava koko juoksemisesta. Ei siitä tullut mitään. Kipu ei ollut enää mitään pientä, vaan kesti lenkin jälkeen aina päiviä. Joten parempi oli jättää juoksematta.

Toinen polvileikkaus oli sitten marraskuussa 2005. Parantuminen lähti hyvin hitaasti etenemään. "Kepeistä" piti päästä viikossa, korkeintaan parissa eroon, mutta mullahan ne olivat reilu parisen kuukautta. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan muutenkaan. Leikkauksen jälkeen polvesta ei laskenut ollenkaan turvotus, joten polvi punktoitiin. Keräsi verta vain ja syyksi sanottiin, verisuoni joka leikkauksessa katkaistiin ja poltettiin uudelleen kiinni oli alkanut vuotaa. Tilannetta tarkkailtaisiin. Siinä vaiheessa olin vielä hyvin uskovainen parantumisen suhteen. Lopulta kävin fysioterapeutilla opettelamssa kävelemistä, kun se oli hankalaa. Ja leikatun jalan lihakset olivat erittäin huonossa kunnossa. En saanut edes sängylle nostettua jalkaa sen omilla voimilla. Ja ortopedillä kun kävin, ei jalkani noussut edes hoitopöydältä kun ortopedi pyysi nostamaan. Ja kun lopulta ortopedi nosti jalkani ja pyysi jännitämään lihakset ettei jalka tipu takaisin pöydälle. Eihän se onnsitunut, en pystynyt hallitsemaan jalkaani ollenkaan. Oli se melkoinen tunne.

Jonkun aikaa siinä sitten kului ja kävin ortopedillä kerran viikossa, välillä useamminkin. Lopulta aloin olla henkisesti siihen kipuun ja ainaiseen tiedottomuuten olla lopussa. En jaksanut enää uskoa että polveni parantuisi. Puhuin siitä fysioterapeuttini kanssa ja hän sitten soitti ortopedilleni. Ja johan jouduin osastohoitoon; kipuhoitoon ortopedian- ja traumatologian osastolle. Jossa sain sitten niin vahvoja kipulääkkeitä, ettei ollut maasta mitään tietoa. Vahvimmillaan sain ihan morfiinia vastaavia lääkkeitä. Se aika oli kyllä kamalaa, vaikka toisaalta en siitä pahemmin muista mitään. Olin niin "lääkehumalassa" etten ymmärtänyt maailman menosta mitään.

No kipuhoidon jälkeen palasin normaaliin arkeen. Mutta jouduin syömään neuropaattisen kivunhoidon lääkkeitä. Ja ne olivat epilepsialääkkeitä sekä trisyklisiä masennuslääkkeitä. Kyllä kauan miettisin että mitä tämä oikein on kun ensimmäisen kerran kuulin mitä lääkkeitä mulle lähdetään kokeilemaan. Itse kun vielä opiskelin lääkealalla, enkä ollut vielä siihen mennessä kuullut moisesta asiasta ollenkaan. No lääkärin selittämisen jälkeen suostuin ja ymmärsin asian laidan. Jonkun aikaa niitä lääkkeitä sitten söin ja kävin kontrolleissa kipupoliklinikalla. Ja monissa eri tutkimuksissa. Muistaakseni vuoden päivät vielä tuosta eteenpäin. Mutta sitten sai loppua lääkkeiden syönti. Tunsin polveni parantuneen.

Mutta tähän päivään mennessä, en ole päässyt juoksemaan niin useasti mitä silloin joskus terveenä. Eli 4-6 kertaa viikossa. Olen kaivannut tätä aikaa ja miettinyt, mikä on muuttunut. Miksi en voisi vieläkin, mutta yksinkertaisesti pma kehoni ei anna periksi. Jos vähänkin kuuntelen omaa kehoani, en voi mennä noin useasti juoksemaan. Harmi.

Silti en ole vielä menettänyt toivoani. Nimittäin tahdon uskoa, että vielä jonain päivänä pääsen juoksemaan ja pystyn juoksemaan ilman mitään kipua. Ja että pääsen toteuttamaan unelmani ja juoksemaan puoli maratoonin. Vielä siihen taitaa olla pitkä matka, mutta sitä odotellessa vahvistan lihaskuntoani ja peruskuntoani. Joten kun pääsen juoksemaan, olen entistä paremmassa kunnossa ja pääsen tavoitteisiini.